Ryske, pauke ja ritinä
Vakaa jääkansi lepää vielä tovin Väylän vesien peittona. Jokimaisema on hiljainen ja valkoinen. Vaan kohta alkaa tapahtua. Kohta, aivan kohta taivaalla helottava aurinko ja ylöspäin kipuavat lämpöasteet saavat ritisevät lumikerrokset haurastumaan ja jääpinnan ohenemaan. Jostakin alkaa kuulua ensin lirinää, sitten lorinaa, jää natisee liitoksissaan ja paukahtamalla irrottautuu talvisesta naapuristaan.
Virtaisat kohdat aukeavat ensin, keskellä väylää on pian sulaa. Ryöppyävä vesi hyökyy jään päälle ja työntää lauttoja tieltään, kasoiksi kohti rantaa. Yhtenä päivänä vesi on aivan mustaa, toisena saadaan viesti yläjuoksulta: lukemattomat jäälautat lipuvat tasaisesti eteenpäin, matkaavat kiireellä kohti olemattomuutta. Kokoa ja muotoa tauotta vaihtava jäämosaiikki vaatii pysähtymään performanssin äärelle.
Välillä pauke ja ryske huumaavat korvia, toisinaan kohisee voimalla. Näytelmä kestää useita päiviä ja kohtaukset vuorottelevat vauhdikkaasti. Jokaisena aamuna jokimaisema on erilainen.
Veden vauhti näyttää kiihtyvän, mitä enemmän vapautta se jään vankeudesta saa. Joki muotoilee varsilleen veistoksia puskemalla suuria jäälauttoja limittäin, lomittain ylös joen penkereille. Lopulta väylä on auki koko komeudessaan ja vesimassat vellovat voimalla eteenpäin. Rantojen jääkasat kutistuvat silmissä ja sulamisvedet nostavat joen pintaa. On otettu askel kohti kesää.
Väylänvarressa väki veikkaa, milloin jäät lähtevät. Arvaa päivä, arvaa tarkka kellonaika, jolloin merkki jäällä lähtee liikkeelle. Kun pysähtyy tarkkailemaan pieniä asioita, voi herkistyä näkemään suuria. Jäänlähtö voi olla pysäyttävä kokemus, luonto voi saada sanat katoamaan. Väylänvarressa pienestä voi tulla suurta.
